Riikilä | Luontokatoa ja kuraisia joutsenia

Kertomus luontokadosta yhdistetään usein metsänhakkuiden lisääntymiseen. Todellisuudessa Suomen luonnossa on tapahtunut paljon hyviäkin asioita.

Merikotkasta on muodostunut vakiovieras keväisiin klapitalkoisiimme länsirannikolle. Ei kotka sentään talkoisiin mukaan tule, mutta pakko on pysähtyä katsomaan, kun majesteettinen lintu lentää eleettömästi ylitsemme.

Nuoruudessani 1970-luvulla merikotka olisi Selkämeren rannalla ollut miltei käsityskyvyn ylittävä luontohavainto. Siihen aikaan oli kotkan osalta syytä puhua vakavasta luontokadosta. Kotkia ruokkineiden lintuharrastajien ja Itämeren suojeluun heränneiden rannikkovaltioiden ansiosta kotkilla menee nykyisin hyvin.

Aika harvoin tällaisia uutisia kerrotaan. Yleensä ne jäävät laji-, luonto- ja metsäkadosta kertovien viestien jalkoihin. Meille luodaan kuvaa vääjäämättä etenevästä kadosta, joka voidaan torjua suitsimalla metsien hakkuita.

Merikotka ei suinkaan ole ainoa laji, jonka kannat ovat nousseet Suomessa tuhon partaalta.

Metsänomistajille tutuin niistä on hirvi. Reilu sata vuotta sitten rajusti salametsästettyjä sarvipäitä oli koko maassa vain muutamia kymmeniä. Viimeiset hirvet pelastettiin tarhoihin Parkanossa, ja loppu on kehnojen hirvituhokorvausten siivittämää historiaa.

Entäpä laulujoutsen? Sodan jälkeen Suomessa arvioitiin pesivän vain 15 joutsenparia. Nyt melkein nolottaa katsella pellolla itsensä kuranneita joutsenparvia. Mitä mahtaisi lajin pelastaja, Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu -teoksen kirjoittaja Yrjö Kokko miettiä näystä.

Listaa on helppo jatkaa. Moniko muistaa, että kurki oli alkujaan suolintu ja 1970-luvulla kovin vähälukuinen. Silloin syyksi epäiltiin – ja ihan ymmärrettävästi – suo-ojituksia. Sittemmin kanta on erään tiedon mukaan seitsenkertaistunut 1980-luvulta, ja sankat kurkiparvet laiduntavat sänkipelloilla joutsenten lomassa.

Samanlaisia esimerkkejä on lukuisia. Jo kertaalleen sukupuuttoon kuolleeksi julistettu metsäpeura vaeltelee runsaslukuisena Kainuun ja Suomenselän saloilla. Saimaannorppia on nelinkertaisesti 1980-lukuun verrattuna. Myös susien ja karhujen määrä on kasvanut monien mielestä vähintään riittäväksi.

Entä valkoselkätikka? Pahimmillaan 1990-luvun alussa Suomessa arvioitiin pesivän vain 20–30 valkoselkätikkaparia, joten laji hyvästä syystä luokiteltiin äärimmäisen uhanalaiseksi.

Syyksi tikkakatoon todettiin tehometsätalous. Nykyisin pesiviä valkoselkätikkapareja on 400–500. Niistä suuri osa elelee Suomen intensiivisimmän metsien käytön alueilla Hämeessä, Savossa ja Karjalassa.

Vallitsevan uskomuksen mukaan laji- ja luontokato ovat seurausta voimakkaasti lisääntyneistä hakkuista.

Kuutioissa mitaten hakkuut ovatkin lisääntyneet. Metsäelinympäristöjä muuttavien päätehakkuiden pinta-ala sen sijaan oli suurimmillaan 1960-luvulla. Päätehakkuisiin luetaan avohakkuiden lisäksi luontaisen uudistamisen hakkuut, esimerkiksi männyn siemenpuuhakkuut.

Luonnonvarakeskuksen vuodesta 1970-luvulta alkavan tilaston laaja-alaisimmat (218 000 hehtaaria) päätehakkuut tehtiin vuonna 1994 ja toiseksi runsaimmat heti jakson avausvuonna.

 Se että kuutioita kertyy enemmän kertoo siitä, että jaksollinen metsänhoito on tuottanut aiempaa selvästi runsaspuustoisempia metsiä, joten hehtaarilta kertyy entistä enemmän puuta.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.