Luin mainion kirjan nimeltä Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Se on israelilaisen historioitsijan Yuval Noah Hararin viime vuonna suomennettu teos, joka kertoo nimensä mukaisesti ihmisen historian ja laittaa monia asioita vähän uuteen näkökulmaan. Sen luettuaan on toivottavasti hiukan nöyrempi oman luomakunnan kruunuutensa suhteen. Ihmisen historia kun on paljolti tuhoamisen historiaa – ja ennen kaikkea muiden lajien, myös muiden ihmislajien, tuhoamisen historiaa.
Metsään liittyen kirjassa on mainio osio metsästäjä-keräilijöistä, jollaisia ihmiset olivat kymmeniä tuhansia vuosia, ennen kuin vehnä kesytti heidät – asiaa voi Hararin mielestä ajatella niin päin, koska evolutiivisessa katsannossa vehnä on nyt levittänyt geeninsä niin laajalle, että se on yksi planeetan suurista menestystarinoista.
Kirja väittää, että siirtyminen maanviljelykseen ei itse asiassa ollut lainkaan niin mahtava juttu kuin yleensä koulussa opetetaan, sillä metsästäjä-keräilijät olivat terveempiä, vahvempia ja tekivät vähemmän töitä eli heillä oli enemmän vapaa-aikaa. Heidän ruokavalionsa oli niin ikään parempaa kuin maanviljelijöillä, jotka olivat säiden armoilla ja söivät, hmm, vehnää, vehnää ja vehnää paitsi ne jotka viljelivät riisiä.
Hassua kyllä, sama pätee varmaan myös nykyisiin pizzaihmisiin, jotka syömme huonompaa ruokaa kuin esi-isämme, vaikkei heillä ollut edes einestehtaita.
Metsästäjä-keräilijät pärjäsivät hyvin elämässään. He söivät monipuolisesti hedelmiä, kasvien juuria, toukkia, sieniä ja lihaakin jos sattuivat sellaista saamaan. Ruoan etsimiseen meni nelisen tuntia päivässä ja lopun aikaa he hengailivat metsässä, lorvailivat, kertoivat tyhmiä juttuja ja harrastivat seksiä. Kyllä se meinaan normimaanantain officella voittaa.
Tätä miettien kävin ihmettelemässä omassa puolen hehtaarin metsässäni, kuinka mahtaisin siellä selvitä. Talvellahan sitä pärjäisi kevyesti puolisen tuntia jonka jälkeen olisi pakko soittaa taksi. Kesällä olisi kuitenkin helpompaa, mutta vain vähän. Seksikin jäisi ikävän vähäiseksi kun eihän siellä ole ketään.
Mustikoita ja puolukoita voisi toki syödä ja kaipa niillä hetken sinnittelisi. Puukolla voisi vuolla vähän männystä pettua. Maistelin sitä aikoinaan sitä, kun kuorin tukkeja ja täytyy sanoa, että lasagne on parempaa.
Ja mitä muuta? Raa’at kantarellit ehkä suuressa hädässä menisivät, mutta kyllä ne kermaa kyytipojaksi huutaisivat.
Entä se metsästys? Ensinnäkään en saisi kiinni yhtään metsän elävää ja vaikka saisinkin, sen jälkeen olisi vaikea tietää mitä sille pitäisi tehdä. Ajatellaan nyt vaikka tilannetta, että lähtisi peuran perään ja kävisi kauhea tsägä ja peura törmäisi puuhun ja pyörtyisi, niin entä sitten? Hetki siinä menisi kun sen rosmariinissa haudutetun sisäfileen sieltä löytäisi. Mutta ainahan on munia! Linnunpesiä voisi ryöstellä! Vaan kun minä en löydä edes sukkia vaatekaapista, joten miten ihmeessä löytäisin linnunpesän?
Ei, eipä taitaisi metsästäjä-keräilijä porukka ottaa minua heimoonsa. Mutta vaikkei siellä metsässä elämisestä mitään tulisikaan, niin on helppo uskoa, että se muinainen porukka on varmaan ollut ihan tyytyväistä. Elämä oli rauhallista (mitä nyt joskus tiikeri söi, mutta toisaalta nykyään voi jäädä auton alle). Ilma oli raikasta, metsä oli rauhoittavaa, ei ollut stressiä eikä tiimipalavereja. Ei tarvinnut kuunnella tyhmää pomoa eikä manata sitä, että projekti kusi taas (paitsi ehkä mammuttiprojekti silloin tällöin jos sattui jäämään sen alle).
Ennen kaikkea minulle tuli jälleen hyvä mieli ihan pelkästään siitä metsässä kulkemisesta. Ja aika paljon siitäkin, kun tiesi, että kotona on ruoka valmiina.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, joka pärjää metsän antimilla hyvinkin puoli tuntia.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kirjoittaja taitaa kärsiä syndroomasta nimeltä ”learned helplessness”, eli eräänlaisesta uusavuttomuudesta, josta ei mukavuudenhalussaan oikein edes halua parantua. Ei kukaan ole seppä syntyessään, ja luonnossa tarvittavia taitoja oppii vain tekemällä ja viettämällä joskus luonnossa enemmän kuin puoli tuntia kerrallaan.