Päänsärkyä ja turhia toiveita

Metsänomistajuuden kuherruskuukaudet taitavat olla takana päin. Viime aikoina asiasta ei ole ollut muuta kuin ylimääräistä päänsärkyä.

Metsäkaupan yhteydessä oikaistiin metsätilan ja isälle jäävän talotontin rajaviivaa niin, että perunakellari saatiin jäämään kokonaan isälle. Raja kun oli aikanaan epähuomiossa piirretty kellarin poikki.

Sitä näin maallikkona luulisi, että alle hehtaaria koskevan, kaupantekijöiden kesken yhteisymmärryksessä sovitun viivan piirtäminen muutaman metrin verran eri paikkaan, olisi pikku juttu. Sen verran kuitenkin ymmärrettiin, että pitää siitä varmaan jotain viranomaiselle maksaa, että se kaivaa paperit ja viivottimen esiin, pyyhkii vanhan viivan pois ja piirtää uuden toiveemme mukaan.

Mutta ei. Liekö talvisota opettanut meille suomalaisille asenteen, että yhtään rajaviivaa ei noin vain Suomen kartalla siirrellä.

Toisaalta, onhan sekin taitolaji; kirjoittaa kirje, joka on periaatteessa suomen kieltä, mutta lukija ei tunnista siitä kuin oman nimensä.

Saimme viranomaiselta kirjeen, josta emme ymmärtäneet mitään. Minäkään, vaikka olen yliopiston käynyt ja lukenut muutakin kuin kauppalistaa. Toisaalta, onhan sekin taitolaji; kirjoittaa kirje, joka on periaatteessa suomen kieltä, mutta lukija ei tunnista siitä kuin oman nimensä.

Onneksi on olemassa metsäasiantuntija, jota olen aiemminkin hehkuttanut. Hän oli kuin Indiana Jones -elokuvien egyptologi, joka rennosti mutta asiantuntevasti tutkii hetken hieroglyfiä ja kertoo sitten kuin itsestään selvyytenä, mitä kirjoittaja on tahtonut sanoa.

Saimme kuulla, että joku oli jossakin tehnyt jonkun pienen virheen ja että nyt se pienen pieni pläntti, jossa on puoli kellaria, on jatkossa ihan oma tilansa. Selitys tälle kaikelle oli lopulta ihan ymmärrettävä ja selkeä, mutta vaikka olen lukenut sitä viranomaisen kirjettä jälkeenkin päin, en ymmärrä, missä kohtaa se oli siinä sanottu.

Tein talvella myös elämäni ensimmäiset puukaupat. Ei sekään ole mennyt niin kuin ensikertalaisena kuvittelin. Että parin viikon päästä motokuski ilmoittaa saapuvansa leimikolle ja minä menen paikan päälle ihmettelemään. Istun kannonnokassa, juon termarista kahvia ja katselen, miten homma hoituu ja odottelen, kun rahat kilahtelevat pankkitilille.

Tälle menneelle talvelle suunnitellut hakkuut siirtyivätkin ensi talvelle. Toisaalta, siellähän ne puut kasvavat koko ajan ja tuloa voi tulla muutama euro ensi talvena enemmän. Tai sitten ei. Mistä näistä tietää.

Kohta ei uskalla ääneen sanoa, että on myynyt puuta. Että on hiilinielun tappaja.

Ja lehdissä ja telkkarissa hoetaan joka päivä, kuinka puita ei saisi hakata tai maailma tuhoutuu. Tulee samanlainen olo, kuin lapsena sai kuulla pelottavia juttuja kylmästä sodasta ja ydinsodan uhasta. Liian isoja juttuja yhtäkkiä hahmotettavaksi, mutta juuri sopivia yöunia häiritsemään. Kohta ei uskalla ääneen sanoa, että on myynyt puuta. Että on hiilinielun tappaja.

Nyt ei huvita enää mikään.

 

Lue Minnan aikaisemmat blogikirjoitukset:

Perheemme kuuma peruna

Hyppy kohti tuntematonta

Metsätilan sukupuolenvaihdos ja muita outoja termejä

Kauppa näyttää toteutuvan

Onneksi on metsäasiantuntija

Viime hetken murheita

Paljonko on hehtaari?

Metsäretki

Kaupantekopäivä

Tieto lisäsi tuskaa Metsätalouspäivillä

 

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Metsänomistus Metsänomistus

Keskustelut

Kuvat