Puuki on sitä mieltä, että jatkuvassa kasvatuksessa metsät kuusettuvat. Ajatus on tavallaan oikea, koska kuusta kohti suomalainen metsä kuivimpia kankaita ja soita lukuun ottamatta tietysti menee. Mikä kliimaksivaihe se nyt sitten olikaan nimeltään.

Toisaalta jos tehdään Timppa ja Visa, eli istutetaan vajaa parituhatta tainta hehtaarille ja hoidetaan hyvin, kuusikkoinen kliimaksi tulee viimeistään jo 65 vuoden kuluttua. Herra Planter on tuonut varsin kattavasti esiin, että muu ei monilla alueilla ole mahdollistakaan.

Minusta kiinnostavin kysymys on se, voidaanko tätä aukon ja kliimaksivaiheen väliä pidentää esimerkiksi 150 vuoteen niin, että se on taloudellisesti kannattavaa, ja jos, niin miten metsänomistajan silloin kannattaisi toimia. Järki ainakin sanoisi, että tällaista pitkitettyä nautintoa hakevan ei pitäisi ainakaan kuusta istuttaa heti 150 vuoden kierron alkuun. Tällaisen 150 vuoden kierron ensimmäisen 80 vuoden aikana kuusen osuus voisikin olla jopa nykyistä alempi.

Kuusta , mäntyä ja myös koivua voidaan kasvattaa sekapuuna kuusen kasvumailla, ellei siten hirvet sitä estä.  Mäntyä voi kasvattaa hyvin saman kiertoajan kuin kuustakin.  Koivua vähän lyhyemmän ajan.  Jatkossa voisi tehdä sitten suojuspuuhakkuun sekapuustoon  , jos halutaan kuusikon valtaavan alueen vasta 2. kiertoaikana.

Kyllähän järeä vanha hidaskasvuinen tukkipuu esimerkiksi hirsiksi ja puusepäntöihin on käynyt vähiin. Sekun ottaa sen vähintään 200-vuotta aikaa.

Jatkuvaan kasvatukseen keskustelu on kohtuullisen polarisoitunutta. Tai yksi-kaksi keskustelijaa sitä kannattaa ja loput vastustavat kuin piispa pirua. Itselläni ei tuohon juuri mielipidettä ole, mutta aihepiiriin kuitenkin jotakin.

Jos kannattavuutta mittaillaan, niin jotkut mittarit sille pitää asettaa. Aikaisemmin esitetty nettonykyarvo on ihan hyvä, samoin sisäisen koron tarkastelu. Tuo on metsätalouden kannattavuuden mittaamisessa välttämätöntä, koska menot ja tulot realisoituvat ajallisesti niin etäällä toisistaan.

Nythän meillä on kokemusta muutaman vuosikymmenen ajalta jaksollisesta kasvatuksesta. Se osataan menetelmänä varsin hyvin. Kannattavuuden mittaamista siinäkään ei ole katsottu perinteisesti tärkeäksi. Valtaosa metsänomistajista ei todellisuudessa tiedä metsätaloutensa kannattavuutta. Motit on nähty tärkeämpänä ja ne on suoraan rinnastettu kannattavuuteen, mikä ei oikeasti pidä paikkaansa.

Jatkuvaa kasvatusta ei Suomessa osata. En tiedä olisiko siitä kasvatuskeinoksi, mutta kaikki tietotaito puutuu verrattuna jaksolliseen kasvatukseen. Suuri kiitos tuosta kuuluu Metsätutkimuslaitokselle, joka aikanaan kielsi kerettiläisenä jatkuvan kasvatuksen tutkimisenkin. Tosi nerokasta ja avarakatseista tutkimuslaitokselta!

Jos tuota jatkuvaa kasvatusta kokeiltaisiin ja kehiteltäisiin 60-70 vuotta sopivassa mittakaavassa, niin varmaankin sitten luotettavaa vertailuakin voisi tehdä. Nythän tuo huutelu on jokaisen omaa uskon vahvistusta ja pelkoa siitä, että olisikin ollut – jos ei nyt väärässä – niin ei niin oikeassakaan.

Onnistumiset tulevat erehdysten kautta. Siksi en lähtisi tuomitsemaan kenenkään kasvatusmetodeja, ei kai ne kenellekään ulkopuoliselle kuulu nykymetsälainkaan mukaan. Mutta vielä siitä kannattavuudesta: kun ei ole kokeiltu riittävästi, niin ei voi tietää, kumpi noista on kannattavampi ja missä olosuhteissa. Varsinkaan silloin kun kannattavuudesta puhutaan kannattavuuden oikeilla mittareilla.

Muistutan vielä ,että jaksollisella kasvatuksella on pidetty maamme kilpailukyky korkealla tasolla. Nopeat toimitukset asiakkaan toivomaa tavaraa on mahdollista aikaansaada vain jaksollisesti kasvatetuista ja suht tasajakoisista metsistä. Esim . avohakkuulta saadaan tavaraa vähintään kolminkertainen määrä aikayksikköä kohti verrattuna poimintahakkuisiin. Jos jk yleistyy , tämä kilpailuetu menetetään ja samalla lisätään ilmastokuormitusta tuotettua puukuutiota kohti. Luonnollisesti kyky maksaa puusta alenee samassa suhteessa ja kantohinnat laskevat.