Olin toukokuussa ennakkoraivaamassa harvennusmetsää, jonka korjuu oli alkamassa pikaisella aikataululla. Oli siis kiire, kuten ennakkoraivauksilla tapaa olla.
Lintujen pesimärauhaa turvaava laki ei vielä ollut voimassa, mutta sen säädökset olivat jo tiedossa, kun vetäisin Huskin käyntiin.
Pusikoitunutta työmaata oli edessä reilu kolme hehtaaria. Palsta oli kangasmetsää, joten hakkuulle ei sinänsä olisi ollut estettä, mutta uuden lain mukaan tälläkin työmaalla minun olisi aluksi pitänyt selvittää työmaan linnusto ja mahdolliset pesäpaikat.
”Ennen hakkuun tai metsänhoitotyön aloittamista pitää arvioida alueen linnustoa ja suunnitella ennaltaehkäiseviä toimia”, ohjeistaa metsälakia valvova Metsäkeskus.
En tietenkään halua hävittää linnun pesiä mutta en silti ymmärrä, mitä lain noudattaminen käytännössä edellyttäisi. En usko, että kukaan muukaan on sitä miettinyt.
Käyttäisinkö ensimmäisen työpäivän linnun pesien etsimiseen palstalta – ja jos kyllä, niin kukahan sen maksaisi? Ennakkoraivauksen nykytaksoilla ei kovin laajapohjaista luontokartoitusta kannata odottaa.
Lain mukaan linnun pesiä ei saa tuhota sielläkään, missä metsätyöt keväällä ovat sallittuja.
Tämä on kaunis ajatus, mutta varmaa on, että keväällä metsätöissä joku pesä jossain särkyy.
Lintuharrastajat ja ympäristöjärjestöjen metsävahdit arvattavasti seuraavat jatkossa pesimäaikaisia hakkuita entistä tarkemmin.
Tutkintapyyntöjä on varmasti tiedossa, ja tuskinpa poliisikaan tohtii kovin helposti tehdä syyttämättäjättämispäätöksiä – olivatpa asianhaarat millaisia tahansa.
On tietysti perusteltuakin, että uuden lain tulkintaa täsmennetään oikeuden päätöksillä. Nähtäväksi jää, millaisia rangaistuksia tuomitaan.
Lintujen pesimärauhan suojaaminen lailla oli poliittisesti väistämätöntä. Moni metsäalallakin piti lain muotoilua torjuntavoittona. Eihän hakkuita sentään kielletty kokonaan.
Ilo voi kuitenkin olla ennenaikaista. Keskustelu lintujen pesimärauhan vahvistamisesta ei varmasti pääty tähän, vaan arvattavasti säädöksiin vaaditaan tiukennuksia, kunhan ensimmäiset pudonneet räksän pesät paljastuvat. Jo säädettyä lakia on helpompi kiristää kuin lähteä tyhjältä pöydältä liikkeelle – sanokaa minun sanoneen…
Samasta syystä myös ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi ehdotettu metsien vähimmäiskiertoaikojen lisääminen metsälakiin on uhka metsätaloudelle. Tämäkin asia nousee taatusti esille, kun seuraavaa hallitusohjelmaa aletaan kasata. Sitä metsäalan lobbareiden on syytä vastustaa.
Lakimuutoksessa on kyse täysin eri asiasta kuin siitä, kuinka vanhoiksi metsät pitäisi tai kannattaisi kasvattaa.
Miina piilee siinä, että kiertoaikoja säädeltäisiin metsälakia täsmentävällä asetuksella. Lait ja niiden muutoksen vahvistaa eduskunta, asetukset hallitus tai ministeriöt.
Jos metsälaki uudistetaan niin, että se sisältää vähimmäiskiertoaikoja säätelevän asetuksen, hallitus voi sitä tulevaisuudessa muuttaa omalla päätöksellään.
Ajatellaanpa tilannetta 2030-luvun alussa, kun varmistuu, ettei Suomi saavuta itse itselleen asettamia vuoden 2035 ilmastotavoitteita. Silloin greenpeacet ja ilmastopaneelit nostattavat poliittisen ja ehkä juridisenkin äläkän ja osoittavat, että valtio rikkoo säätämäänsä ilmastolakia.
Tällöin metsälain kiertoaikoja säätelevä asetus tarjoaisi hallitukselle helpon ja sen politiikasta riippuen ehkä mieluisankin pakotien. Hallitus voisi omalla päätöksellä kiristää hakkuukypsyysrajoja edelleen ilman että sen tarvitsisi eduskunnassa kuunnella opposition narinaa puuhuollon vaarantumisesta.
Hakkuumahdollisuudet leikkautuisivat ja jälleen kerran maailmanpelastamisen maksumieheksi jäisi metsänomistaja, motokuski, puutavara-autoilija ja työnsä menettävä sahuri ja välillisesti koko kansantalous.
Lue myös
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kommentit
Ei vielä kommentteja.
Haluatko kommentoida artikkelia? Voidaksesi kommentoida artikkelia sinun tulee kirjautua sisään.
Kirjaudu sisään