Kaikki muistamme tasavallan presidentin itseisyyspäivän vastaanotot takavuosilta, kun Mannerheim-ristin ritarit marssivat vielä 1990-luvulla monilukuisina ja ylpeinä saamastaan arvostuksesta presidentin vastaanotolle. Perinteen aloitti presidentti Martti Ahtisaari.
Muutenkin sotaveteraanien arvostus on viime vuosikymmeninä noussut sille tasolle, jolle se kiistatta kuuluukin. Kiitokset vielä sukupolvelle, joka uhrasi nuoruutensa, terveytensä ja moni henkensä isänmaan puolesta.
1960- ja 70-luvuilla tilanne oli tyystin toinen. Itseään edistyksellisinä pitäneet vasemmistolaiset, taistolaiset etunenässä, halveksivat ja sananmukaisesti syljeksivät sotaveteraanien silmille – mitäs menitte, isänmaan puolustajille tuhahdettiin.
Ja mitäkö tekemistä tällä on metsäalan kanssa. Menneiden ja nykyisten metsäammattilaispolvien työn tulosta ei tänä päivänä juuri arvosteta julkisessa keskustelussa.
Se selviää nopeasti, kun silmäilee vaikkapa Helsingin Sanomien tai Ylen verkkosivuilla olevien metsäaiheisten uutisten perään tulvivia kommentteja. Kehuja ei juuri tule, vaan syytöksiä luonnonraiskaamisesta, ahneudesta, metsäkadosta ja viime aikoina myös ilmastonmuutoksesta, tai vähintään siitä, ettei Suomi saavuta ilmastotavoitteitaan.
Sama näkyy myös ammattien arvostuksessa. Kärjessä ovat kirurgit, lääkärit ja pelastajat. Metsäammatteja listan kärkipäästä on turha etsiä.
Voi tietysti kysyä, miksei. Metsätalous oli merkittävä osa sotien jälkeistä jälleenrakennusta – juuri sitä missä suot ojitettiin ja harsitut metsärääseiköt hakattiin paljaaksi ja viljeltiin kasvuisaksi metsäksi.
Olisiko pitänyt jättää tekemättä, olisiko Suomi nyt parempi paikka elää. Veikkaan, että ei. Ammattikunnan ponnistukset ovat tuottaneet miljardeja kuutiota puuta ja varallisuutta, jonka varaan on rakennettu hyvinvointia ja vaurautta ja koulutusta, joka on ollut nostamassa Suomen elintasoa maailman korkeimpien kastiin.
Viimeiseksi lopuksi metsätalouden tuottaman metsien kasvun lisäyksen ja puuvarannon lisääntymisen ansiosta Suomen metsiin on sitoutunut noin puolitoista miljardia hiilidioksiditonnia.
Kaikkeen tähän nähden on vaikea ymmärtää, että metsäammattikunnan arvostus on suunnilleen samaa tasoa kuin sotaveteraanien 1960-luvulla – mitäs menitte…
Mutta kuten olemme huomanneet, ajat ja arvostukset voivat ajan myötä muuttua.
Saattaako tässä käydä niin, että joskus tulevaisuudessa metsien ja erityisesti metsätalouden arvo ymmärretään, ja paarmoja kihisevillä soilla ojalinjakeppejä veistelleet metsänparannuksen veteraanit ja muu metsäväki saavat arvostuksen, jota he ainakin omasta mielestään ansaitsevat.
Ehkäpä joskus tulevaisuudessa metsäveteraanit rullaavat rollaattoreineen vierasjoukon kärjessä tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle ja heidät plaseerataan linnan peilisaliin, jossa presidentti puolisoineen käy erikseen kahvittelemassa heidän kanssaan.
Rehellisesti sanoen en kyllä itsekään täysin usko luomaani visioon, mutta jos se toteutuisi, niin metsäveteraanien joukosta varmasti löytyisi laulumiehiä tai -naisia, jotka pääsisivät telkkariin esittämään tulkintansa kappaleesta Vielä niitä honkia humisee…
Lue myös
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kommentit
Ei vielä kommentteja.
Haluatko kommentoida artikkelia? Voidaksesi kommentoida artikkelia sinun tulee kirjautua sisään.
Kirjaudu sisään