Kuuntelin valtakunnallisilla yhteismetsäpäivillä, kun yksi Suomen johtavista metsätuhotutkijoista kertoi yleisölle metsiä uhkaavista tuhohyönteisistä.
Asiansa osaava, lupsakka esiintyjä naulasi monisatapäisen yleisön mielenkiinnon. Kerrottavaa riitti ja uutiset Keski-Euroopasta ovat synkkiä. Ilmaston lämmetessä ja varsinkin kuivuessa kirjanpainajat ovat tappaneet kuusikoita tuhansia ja tuhansia hehtaareita.
Sama voi olla edessä Suomessakin, kun ilmastonmuutos etenee. Hyvät neuvot ovat siis enemmän kuin kalliit – miten metsiä pitäisi hoitaa, jotta tuhojen uhkaan voitaisiin varautua?
Saimme kuulla suosituksen sekametsien sekä koivun ja männyn viljelyn lisäämisestä ja kuusenistutusten vähentämisestä. Se tosin jäi epäselväksi, miten esimerkiksi koivikoita saataisiin nykyisen hirvikannan aikana lisättyä.
Valitettavasti yllä sanottu neuvo ei juuri auta kuusimetsien kasvattajia, kuten yleisön joukosta esitetty kysymys havainnollisti.
Lähivuosikymmenien metsien terveyttä ei ratkaista sillä, että perustamme entistä enemmän koivikoita, männiköitä ja sekametsiä. Ratkaisevaa on, mitä tehdä kaikille niille kuusikoille, joita 2000-luvun aikana on perustettu ja taimikkona hoidettu enemmän tai vähemmän puhtaiksi kuusikoiksi. Tai niille, joista hirvet ovat syöneet sekapuut pois kuusten lomasta.
Olennaista on nopeuttaa kuusten järeytymistä niin, että kirjanpainajien uhalle altis puusto päästään päätehakkaamaan viiveittä.
Mikä pahinta, osa näistä kuusikoita kasvaa kuivakoilla, niukkaravinteisilla mailla, joihin olisi pitänyt istuttaa mäntyjä. Sattuneesta syystä istutettavaksi puulajiksi on valittu kuusi.
Yleisön joukosta esitetty kysymys kuului: Miten kirjanpainajariskiä voisi vähentää jo perustetuissa, vähintään nuoriksi kasvatusmetsiksi varttuneissa kuusikoissa?
Vastaus oli hiukan hämmentävä. Tutkija näytti kuvia varttuneista mänty-kuusi-koivu -sekametsistä ja kehui niiden kestävyyttä.
Jäimme vieressäni istuneen metsänhoidon asiantuntijan kanssa ihmettelemään. Toivottavasti kyse oli kysymyksen väärin ymmärtämisestä eikä tiedon puutteesta.
Pohdimme, miten kuivakoiden hirvivaara-alueiden kuusikoita voisi auttaa selviämään kiertoaikansa päätyyn. Kokeneella metsänhoidon osaajalla oli kiintoisa näkemys. Olennaista on nopeuttaa kuusten järeytymistä niin, että kirjanpainajien uhalle altis puusto päästään päätehakkaamaan viiveittä. Silloin tuholaisille altis aika lyhenee.
Taimikonhoidossa se tarkoittaisi puuston kasvatustiheyden laskemista metsänhoitosuosituksia alemmas, ehkä 1 500 runkoon hehtaarilla. Näin jokaisella kuusella olisi riittämiin kasvutilaa. Avara kasvatusasento varmistaisi samalla, että puiden elävä latvus ulottuisi lähelle tyveä, mikä senkin suojaa kuusia kirjanpainajien hyökkäyksiltä.
Samaan tapaan myös ensiharvennukset kannattaisi tehdä mieluummin etuajassa kuin viivytellen.
Kasvatusvaiheen kuusikoiden lannoittaminen piristää kasvua ja vahvistaa latvusta. Maaperän kuivuudesta kärsiville kuusikoille apulantaa ei tietystikään pidä viskellä.
Lopuksi vielä sekin, että niukkaravinteisilla mailla kasvavia kuusikoita ei kannata kasvattaa yhtään ylimääräistä vuotta. Puiden vanhentuessa riski kirjanpainajien iskeytymisestä kasvaa.
Esitellyt keinot mukailevat tehokkaan puuntuotannon oppeja, jotka nykymaailmassa eivät ole suosiossa. Parempiakaan ei kuitenkaan taida tarjolla olla.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Tuonkun saisi tutkijoille menemään vaikka vänkärillä päähän että sekametsän kasvatus ei onnistu nykyisellä sorkkaeläintaloudessa. Pakko vaan viljellä mätäkuusi- kuivakuusi- mätäkuusi viljelykierrolla…. Seka, ko, mä, leku poissuljettu ajatus. Puheet komeita mutta ei mitään todellisuuspohjaa
Kyllä tutkijat varmaan ymmärtävät yskän, mutta tulppana edistyksen tiellä on mittava sorkkaeläinlaidunnus (poro, hirvi, valkohäntäpeura, metsäkauris). Jos metsälain uudistamiskriteerit tuodaan uudelleen lakiin, niiden ei pidä koskea näitä väärän kasvupaikan kuusikoita eikä muitakaan tuhoille alttiita kohteita.