Metsä, joka ei ole nähnyt metsäkonetta

Aki Haapaniemi käsittelee metsiään varoen ja suunnittelee vanhan kuusikkonsa suojelua.

Haapaniemen vanha kuusikko on järeä. Yhden tuulenkaadon sahaamiseen meni tankillinen polttoainetta. (Kuva Emil Bobyrev)

Vihreä yhtenäinen sammalmatto peittää metsämaan. Paikoin yli kolmenkymmentämetrisen järeän kuusikon alla risteilee harvakseltaan peurojen polkuja. Vanhimmat puista ovat ehtineet jopa 170 vuoden ikään. Olemme saapuneet Pohjois-Parkanoon, metsään, jossa metsäkone ei ole koskaan käynyt.

”Voi olla, että tämä on meidän metsämme suurin puu”, metsänomistaja Aki Haapaniemi sanoo ja taputtaa kuusen kylkeä.

Neljän hehtaarin kuusikko sijaitsee peltojen takana muutaman sadan metrin päässä Haapaniemen lapsuuden kodista. Tila peltoineen ja metsineen on kulkenut suvussa vuodesta 1895. Haapaniemen isän isä muutti metsän keskelle Linnanjärven rannalle, raivasi pellot ja perusti maatilan. Siitä lähtien lähimetsästä on haettu hevosella ja myöhemmin traktorilla tarvepuut.

Vuonna 1996 Haapaniemen kirvesmiehenä toiminut isä haki metsästä värkkipuut ja rakensi pojalleen talon lähelle vanhaa tilakeskusta. Nyt pienaukkoihin ja vanhoihin kantoihin on kasvanut runsaasti valoon kurkottavia kuusia.

Metsästä löytyy vielä keppi, jolla Aki Haapaniemen lapset aikoinaan patosivat metsälaidunta halkovaa ojaa.

Isältä pojalle

Haapaniemi osti ensimmäiset metsäpalstat isältään viisitoista vuotta sitten. Metsien siirto seuraavalle sukupolvelle kauppana oli verotuksellisesti järkevää ja Haapaniemelle paras mahdollinen tapa tulla metsänomistajaksi.

Mies on viimeiset kolmekymmentä vuotta toiminut paikallisten metsänhoitoyhdistysten toiminnanjohtajana. Täytettyään 23-vuotta vuonna 1989 Haapaniemi aloitti työnsä Kihniön metsänhoitoyhdistyksen johdossa. Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin hänen vastuulleen siirtyi myös Parkanon metsänhoitoyhdistys.

Viimeiset reilut viisitoista vuotta Haapaniemi on luotsannut fuusion seurauksena syntynyttä metsänhoitoyhdistys Parkano-Kihniötä.

”En ole ostanut yhtään metsätilaa metsänomistajilta ihan sen takia, että olen ajatellut, että olen jäävi. Niin huonoa kauppaa en osaa tehdä, etteikö siitä joku sanoisi, että olen käyttänyt asemaani hyväksi.”

Viimeiset metsäpalstat Haapaniemi osti isältään kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen hän on käsitellyt metsiään varovaisesti. Poikkeuksen hän teki sateisena ja märkänä syksynä vuonna 2017. Tuolloin metsäkonekuljettajille oli huonosti työmaita, joten Haapaniemi antoi luvan tehdä reilun hehtaarin aukon metsäänsä.

”Meillä toimihenkilöt ovat sanoneet, että toiminnanjohtajan metsän lahoavat pystyyn. Minä olen sanonut, että pitäähän jollain olla näyttää, minkä tyyppisiä puustot ovat kiertoajan loppupäässä”, Haapaniemi naurahtaa.

Kannattavuus kärsinyt

Aikanaan Parkanon alueella oli paljon vanhoja metsiä. Hakkuuaukot olivat maltillisen kokoisia, ja vanhan ajan väljennyshakkuut, jossa järeämpää puustoa poistettiin ja annettiin tilaa luontaiselle uudistumiselle, olivat arkipäivää.

Nykyään hakkuusäästöjä ei juuri Parkanon alueen metsissä ole. Yhtenä syynä kehityksellä Haapaniemi näkee metsätalouden kannattavuuden.

”Ennen pääsi pienemmilläkin hakkuilla kohtuu tuloihin, jolloin pystyi satsaamaan metsänhoitoon ja metsää käsiteltiin kestävämmin. Nyt kannattavuus on heikentynyt.”

Haapaniemi perustaa laskelmansa siihen, kuinka paljon nyt ja ennen piti myydä puuta saadakseen toimihenkilön kuukausipalkan verran tuloja puusta. 1980-luvun lopussa 20 kuution tukkikaupalla pystyi tienaamaan työnjohtajan yhden kuukauden palkan. Nykyään puuta on myytävä 50­–60 kuutiota saavuttaakseen vastaavat tulot, Haapaniemi laskeskelee.

Lisäksi pinta-alaan perustuvassa metsäverotuksessa metsänuudistamisesta ja taimikonhoidosta sai verovähennyksiä.

”Hyvää metsänhoitoa noudattaen verotus pysyi aika kevyenä, jolloin pienemmästäkin hakkuusta sai nettona käteen paljon paremmin.”

80 hehtaarin aukko

Saapuessamme naapurin metsätilan rajalle vanha kuusikko loppuu kuin veitsellä leikaten. Eteen avautuu kahdenkymmenen hehtaarin kokoinen hakkuuaukea. Aukko jatkuu vielä kuusikymmentä hehtaaria tiloja halkovan Tampere–Parkano–Seinäjoki-rautatien toisella puolella. Pari vuotta sitten paikalla kasvoi noin 50­–70-vuotiasta kuusikkoa.

”Toisella paikkakunnalla asuva metsänomistaja kuunteli vähän väärää pappia. Eräs metsätoimija oli kertonut hänelle, että hänen metsässään on laaja kirjanpainajatuho. Hän luotti siihen, että oli vain muutama viikko aikaa reagoida ennen kuin puut kuolevat pystyyn.”

Haapaniemi kävi naapurin metsässä ennen hakkuita eikä löytänyt sieltä kuin yhden kuivettuneen kuusen. Hakkuissa sileäksi meinasi mennä kuusikon lisäksi 50­­–­60-vuotiasta männikköä, mihin kirjanpainaja ei edes iske. Paikallisessa Esson baarissa kävi kuiske, että kylillä oli tehty 20 000 motin leimikko.

”Vanhassa metsälaissa oli vielä uudistamisrajat. Oli puuston järeys tai ikä. Se suojasi tällaisia maallikkometsänomistajia.”

Oman vanhan kuusikkonsa Haapaniemi aikoo pitää pystyssä. Kun metsään kertyy eri-ikäistä lahopuuta, hän toivoo, että kuusikko kelpaisi suojeluun.

”Jos tämän kaiken hakkaisin ja saisin 60 000 euroa, en saisi verojen jälkeen edes Volvoa kaupasta. Auto olisi kymmenen vuoden päästä arvoton ja metsä olisi taimikko.”

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Metsänomistus Metsänomistus

Keskustelut