Kiitos Kurki. Ehdotukseni pohjaa tietenkin vapaaehtoisuuteen. Suojeltua ja jatkuvapeitteisen metsänhoidon piirissä olevaa metsäpinta-alaa pitäisi ehdottomasti katsoa maakunnan tasolla eikä yhden metsätilan tasolla. FSC-sertifikaatti voisi tehdä saman, ts. jos joku metsänomistaja suojelee enemmän tai harjoittaa jatkuvaa kasvatusta suurella pinta-alalla, esim. rannoilla tai ojitetussa korvessa, niin toisten ei vastaavasti tarvitsisi suojella mitään.

Ohisalon ajattelu on suora kopio proletariaatin diktatuurin käsikirjasta, eli hän ajaa metsänomistajia (kulakkeja) sinne, mistä on itse vihreälle oksalle noustuaan päässyt eroon, eli köyhyyteen.

Olen monen monta kertaa kirjoittanut, etten ymmärrä mikä vika nykytilanteessa on.  Kuten tiedetään metsät hakattiin suruttomasti lähes olemattomiin, mutta ei ne pahakseen panneet.  Kasvavat vaan entistä paremmin.

Eikö siis nykysuojelutason pitäisi riittää.

Tuo tiedemiesten 30 % perustuu siis Ilkka Hanskin yksinäisellä saarella tekemään täpläverkkoperhospopulaatio-tutkimukseen.

Eikös esimerkiksi sieni-itiöt lennä vaikka kuinka pitkiä matkoja.  On ne puutkin päässeet asettumaan Suomeen vaikka täällä oli jääkauden jälkeen paljon enemmän vettä.

Sitäkään en ymmärrärrä, ettei Päijänne tai Saimaa tai mikä muu suuri järvi  haittaa monimuotoisuutta, mutta pieni aukko haittaa.

Avasin Kurjen linkistä kirjoituksen ja totesin sen aivan erinomaiseksi. Sitten katsoin, kuka sen on kirjoittanut…

Yhteen asiaan jatkan nillitystäni:

”Jatkuvapeitteistä kasvatusmallia voi käyttää silloin kun edellytykset siihen ovat olemassa ja sen aikaa kuin se toimii.”

Hyvästä lähtökohdasta aloitettuna tuo toimii aikansa, kuten tekstissä lukee. Sitten se lakkaa toimimasta, eikä se enää ole jatkuvapeitteistä. Siksi tuossa pitäisi puhua erirakenteisesta.

Tämä vaikuttaa myös suojeluprosentteihin. Kun kasvatan koivikon alla kuusta, sitoudunko jatkuvapeitteiseen kasvatukseen, jossa alkaa matka kohti avohakkuuta, kun koivut on otettu päältä pois?

Kuulostaa ehkä turhalta, mutta ympäristöhallinnon toimintatavat tuntien on uhka puhua liikoja lupaavilla termeillä. Mielummin sitoudun tietyllä osalla metsiäni erirakenteisuuteen kuin jatkuvapeitteisyyteen. Mutta tiettyjä alueita ei ole viisasta jäädyttää tuohon tarpeeseen em. syistä.

Kiitos Gla. Se kirjoitus on erinomainen, koska Metsälehden lukijat auttoivat muotoilussa ja ovat opettaneet täällä vuosien saatossa muutenkin paljon kirjoittamisesta.

Kyllä nillitystä maailmaan mahtuu… Mikä tahansa alue voidaan mielestäni katsoa jatkuvapeitteiseksi niin kauan kuin se menetelmä siinä pelittää. Ymmärrän kyllä toisaalta huolen, joka liittyy biodiversiteettistrategian ja ennallistamisen toteutukseen ja niiden mahdollisesti aiheuttamiin metsien käytön rajoituksiin. Tässä asiassa pitää olla hereillä ja seurata asioiden valmistelua.

Jos metsä ei uudistu ilman avohakkuuta, se on aina voitava tehdä! Siksi maakunnan tason tarkastelu onkin niin hyvä: yksittäinen metsänomistaja saa aina tarvittaessa tehdä avohakkuun ja metsänviljelyn tai mitä uudistaminen sitten vaatiikaan.

Otatko Puuki huomioon, että poimintahakkuun avulla mahdollisesti vältettiin kunnostusojitus? Tässä tilanteessa luulisi puuston edelleen kasvattamisen olevan yleensä aina kannattavaa. Lannoittamalla tietysti vielä kannattavampaa.