”Suojavyöhykekysymys kaipaisi reilua yksinkertaistamista. Metrimäärien viidakosta olisi päästävä eroon”, sanoo toimitusjohtaja Mikko Rantanen Mikon Metsäpalvelusta.
Hän puhui viime viikolla Baltic Sea Action Groupin Metsäverkoston järjestämässä webinaarissa.
Leimikon suunnittelijalle suojavyöhykkeiden rajaaminen on monimutkainen, paljon muistamista vaativa palapeli. Metsälaki vaatii yhtä, PEFC-sertifikaatti toista ja FSC-sertifikaatti kolmatta. Neljäs toiveiden esittäjä voi olla metsäyhtiö, joilla on suojavyöhykkeiden rajaamiseen omia ohjeitaan, ja viides – täysin oikeutetusti – metsänomistaja.
Suojavyöhykkeen leveys voi olla käytännössä mitä tahansa viiden ja 35 metrin väliltä. Lain mukaan suojavyöhykkeen jättäminen ei edes ole pakollista.
”Metsälakiin on nyt ensimmäistä kertaa määritelty pakko suojavyöhykkeen jättämiseen kaikkien vesistöjen ympärille, tosin vain neljäsosan vuodesta voimassa oleva”, kertoo johtava asiantuntija Lauri Saaristo Tapiosta.
Suojavyöhykepakko on seurausta lintujen pesinnän aikaisten hakkuiden rajoittamisesta. Kolme kuukautta kestävänä pesintäaikana vesistöjen ympärille on jätettävä kymmenen metrin kokonaan käsittelemätön metsävyöhyke.
Toisaalta suojavyöhykkeet turvaavat luonnon monimuotoisuutta, toisaalta niillä pyritään vähentämään metsien käsittelyn vesistövaikutuksia.
Saaristo uskoo, että talviaikaisten vesisateiden runsastuminen haastaa metsätalouden vesiensuojelun lähivuosikymmeninä. Puhtaan, juomakelpoisen veden riittävyydestä on tulossa koko maailmaa koskettava kysymys. Suojavyöhykevaatimukset tuskin ovat vielä tapissaan.
”Uskon, että vesiensuojelun merkitys kasvaa.”
Vaihtelevat metrimäärät
Suomessa yleisemmin käytössä olevassa PEFC-metsäsertifiointijärjestelmässä suojavyöhykkeen leveyden tulee olla keskimäärin kymmenen metriä, kuitenkin kaikkialla vähintään viisi. Suojavyöhykkeellä on lupa tehdä poimintahakkuita.
FSC-sertifikaatissa vaihtelua erilaisten kohteiden käsittelyssä on enemmän. Esimerkiksi järven tai lammen rantaan riittää kymmenen metrin suojavyöhyke, joka jätetään kokonaan käsittelemättä. Sen sijaan puron molemmille rannoille pitää jättää 15 metrin käsittelemätön vyöhyke, ja sen ulkopuolisella 10 metrin vyöhykkeellä saa tehdä vain poimintahakkuita.
”FSC-standardi on neuvottelujen tulos, ja siinä painavat ympäristö- ja talousnäkökohdat. Tarkoitus ei ole hämmentää leimikoiden suunnittelijoita, vaan turvata elinympäristöjä ja niiden erityispiirteitä mahdollisimman tehokkaasti”, kommentoi metsästandardiasiantuntija Emmi Liias FSC Suomesta.
Metsälaki on tähän asti edellyttänyt, että kymppipykälässä määriteltyjen pienvesien varsille tehdään suojavyöhykkeen kaltainen elinympäristörajaus. Rajaus tehdään Metsäkeskuksen lain tulkintasuosituksen mukaan, ja sen mukaan vyöhykkeen pitää olla yhtä leveä kuin puuston oletettu tuleva pituus. Etelä-Suomen rehevimmillä kasvupaikoilla rajaukset ovat voineet olla jopa 35 metriä leveitä molemmin puolin puroa.
Toiveet puukauppasopimuksiin
Useimmiten metsäsuunnittelija kantaa vastuun vyöhykkeen rajaamisesta.
”Meillä kohteet nauhoitetaan aina uloimpaan laitaan. Se stoppaa koneenkuljettajan katsomaan karttaa ja miettimään tarkemmin, miten kohde tulee käsitellä”, Rantanen kertoi webinaarissa.
Hän kannustaa metsänomistajia kirjaamaan toiveensa puukauppasopimuksiin, jotta ne varmasti välittyvät hakkuiden tekijälle.
”Vaikka puunostaja yrittäisi taivutella mihin, metsänomistaja saa todellakin toivoa vaikka 30 metrin suojavyöhykkeen ja vaatia siitä merkinnän puukaupan papereihin.”
Noin 45 metriä turvaisi kaiken
Minkä levyinen suojavyöhyke sitten olisi varmasti riittävä?
Tutkimusten mukaan 30 metrin vyöhykkeellä saavutetaan suojavaikutuksiin keskimäärin 87 prosentin tehokkuus ja 15 metrin vyöhykkeellä 60 prosentin tehokkuus, kertoi biodiversiteettikoordinaattori Jussi Jyväsjärvi Pohjois-Suomen elinvoimakeskuksesta webinaarissa.
Jos täysi suojavaikutus haluttaisiin saavuttaa, vaadittaisiin 45 metrin vyöhyke – monilla kohteilla tosin riittäisi kapeampikin. PEFC-standardissa suojavyöhykkeestä suositellaankin tekemään vaihtelevan levyinen, koska luonto on omanlaistansa joka paikassa.
Hakkuukohteet ovat kuitenkin yleensä pienialaisia ja rantaviivaa niillä on vähän, Mikon Metsäpalvelun Rantanen huomautti.
”Harvoin tulee paikkoja, joissa pääsee edes miettimään vaihtelevaa leveyttä.”
Rantasen mukaan toimiva käytäntö on keskittää hakkuukohteelle jätettävät säästöpuut suojavyöhykkeen jatkoksi. Näin vyöhykkeen leveydelle tulee luontaista vaihtelua.
Kaatuvat puut, hyvä vai paha?
Kun metsään jätetään hakkuun yhteydessä kapea suojavyöhyke, sille tulee usein tuulituhoja.
”Jos haluttaisiin, että suojavyöhykkeen puut pysyvät pystyssä, niitä pitäisi karaista ennen hakkuuta”, Rantanen totesi ja esitteli valokuvaa myrskyn kokonaan kaatamasta suojavyöhykkeestä.
Elinvoimakeskuksen Jussi Jyväsjärven mukaan tällaisessa tapauksessa puiden kaatuminen vesiin tuo ekologisia hyötyjä, mutta vaaka kallistuu negatiivisen puolelle, koska myös pienilmasto muuttuu.
Tapion Lauri Saariston mukaan joissakin puroissa veden lämpeneminen varjostuksen katoamisen seurauksena on lajistolle suurempi ongelma kuin toisissa. Tärkeää olisi, että virtavesiin ja järviin kaatuu puustoa.
”Merkittävä ekologinen resurssi, joka vesistöistä puuttuu, ovat vesiin kaatuvat puut. Luonnontilaisissa puroissa lahopuuta on todella paljon.”
Lue myös
Saako niistä korvausta – 15 kysymystä suojavyöhykkeistä
Lisää säästöpuita ja leveämmät suojavyöhykkeet
Oletko varautunut ilmastonmuutokseen? Elinvoimakeskukselta muistilista metsänomistajille
Pesintäaikaisiin hakkuisiin uudet säännöt – raivaaja, muista linnut!
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kommentit
Ei vielä kommentteja.
Haluatko kommentoida artikkelia? Voidaksesi kommentoida artikkelia sinun tulee kirjautua sisään.
Kirjaudu sisään