Muistatteko vielä A. K. Cajanderin? Metsähallituksen ensimmäisen pääjohtajan, Suomen pääministerin ja metsäntutkijan, joka kehitti metsätyyppiteorian. Hänet, josta puhuttiin tämän juttusarjan toisessa osassa.
Metsätyyppiteorian kehitettyään Cajander paneutui soihin. Suomessa nykyisin käytetty suotyyppijärjestelmä perustuu hänen vuonna 1913 julkaisemaansa saksankieliseen artikkeliin Studien über die Moore Finnlands.
Samoin kuin metsätyyppiteoria myös suotyyppijärjestelmä perustuu ajatukseen siitä, että kasvilajiston koostumus ja eri kasvilajien runsaussuhteet kertovat kasvupaikan ravinteisuudesta ja kosteudesta. Opaskasvit ovat siis käytössä myös soilla.
Soiden luokituksessa vaikeuskertoimia lisää se, että soiden vesitalous vaihtelee kivennäismaita enemmän. Vähäravinteisimmat suot saavat ravinteita vain sadevedestä, kun taas ravinteikkaammille soille ravinteita tulee myös pohja- ja pintavesien mukana. Tämä johtaa siihen, että erilaisia suotyyppejä on paljon.
”Tieteellisiin tarkoituksiin on erotettu noin sata suotyyppiä, mutta käytännön metsätalouteen liittyviä suotyyppejä on runsaat kolmekymmentä”, kertoo Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Markku Saarinen.
Päätyypit haltuun
Kaikkia suotyyppejä ei Saarisen mukaan tarvitse osata tunnistaa, mutta soiden päätyypit on hyvä tuntea. Samaa mieltä on Helsingin yliopiston professori Harri Vasander.
Ennen kuin soiden luokitteluun paneutuu tarkemmin, kannattaa palauttaa mieleen, mistä tietää olevansa suolla. Lyhyesti: kyseessä on suo, jos 75 prosenttia kasvillisuudesta on suokasvillisuutta tai jos kivennäismaan päällä on turvekerros.
Suot jaetaan kolmeen päätyyppiryhmään – korpiin, rämeisiin ja avosoihin. Korvet ja rämeet ovat puustoisia soita, avosuot puuttomia tai lähes puuttomia soita. Avosuot jaetaan runsasravinteisiin lettoihin ja vähäravinteisempiin nevoihin.
Lisäksi puhutaan niin sanotuista sekatyypin korvista ja rämeistä. Ne koostuvat korpi- tai rämekasveja kasvavista mättäistä ja avosoiden kasveja kasvavista painanteista.
Korvissa pääpuulaji on yleensä kuusi. Viljavimmissa korvissa kasvaa lehtojen ja lehtomaisten kankaiden ruohoja ja saniaisia mutta myös erilaisia suoruohoja, kuten kurjenjalkaa ja rentukkaa. Karummissa korvissa mustikan ja puolukan seassa kasvaa tuoreiden kankaiden ruohoja ja saniaisia. Sekatyypin korvissa mukaan tulevat myös puuttomien painanteiden kasvilajit, kuten jouhisara ja pullosara.
Rämeiden pääpuulaji on mänty. Rämeillä kasvaa rämevarpuja, kuten suopursua, juolukkaa ja vaivaiskoivua. Sekatyypin rämeiden puuttomissa painanteissa voi viljavimmilla paikoilla kasvaa samoja lajeja kuin sekatyypin korpien painanteissa. Karumpien sekatyypin rämeiden painanteissa viihtyvät tupasvilla, tupasluikka ja rahkasara.
”Usein on hankala vetää rajaa puustoisen suon ja sekatyypin suon välille. Nyrkkisääntönä voi pitää, että jos 50–100 metrin päässä olevaa ihmistä ei näe, on kyseessä puustoinen suo”, Vasander sanoo.
Suojellut hyvä tietää
Käytännön metsätaloudessa joutuu nykyisin melko harvoin tekemisiin suotyyppien kanssa, sillä suotyyppijärjestelmä kattaa vain ojittamattomat suot. Metsätaloutta harjoitetaan lähinnä ojitetuilla soilla.
Saarisen ja Vasanderin mukaan metsänomistajien on kuitenkin hyvä tietää joitain suotyyppejä. Ne ovat luonnonsuojelulaissa mainittu tervaleppäkorpi sekä metsälain mukaisiin erityisen tärkeisiin elinympäristöihin kuuluvat lehto- ja ruohokorvet, metsäkorte- ja muurainkorvet, letot, vähäpuustoiset jouto- ja kitumaan suot sekä luhdat. Metsiä tulee hoitaa ja käyttää siten, että näiden suotyyppien säilyminen ei vaarannu.
Lehto-, ruoho-, metsäkorte- ja muurainkorvissa pääpuulaji on yleensä kuusi, tervaleppäkorvissa tervaleppä. Lehto- ja tervaleppäkorvissa kasvaa runsaasti suuria saniaisia, ruohokorvissa ruohoja ja heiniä. Metsäkortekorven tunnistaa metsäkortteista, muurainkorven suomuuraimista eli lakoista.
Lettoja on lähinnä Pohjois-Suomessa, ja niillä viihtyvät kämmeköiden ja lettovillan kaltaiset vaateliaat lajit. Vähäpuustoisiin jouto- ja kitumaiden soihin kuuluu monia suotyyppejä. Luhdat taas ovat tulvavaikutteisia soita.
”Riittää, että suojeltavien suotyyppien olemassaolon tiedostaa. Tunnistamiseen voi pyytää apua metsäammattilaisilta”, Saarinen sanoo.
Ruohoinen vai rahkainen?
Avosoiden ja sekatyypin soiden nimet paljastavat pitkälti, miten runsasravinteisesta suotyypistä on kyse. Lisämääreet ovat – ravinteisimmasta vähäravinteisimpaan – ruskosammaleisuus eli lettoisuus, ruohoisuus, saraisuus, lyhytkortisuus ja rahkaisuus.
Lyhytkorsineva on siis runsasravinteisempi kuin rahkaneva mutta vähäravinteisempi kuin ruohoinen saraneva.
47 %
Ojittamattomien soiden osuus maamme suopinta-alasta on noin 47 prosenttia.
Lähde: Luke
Artikkelissa on hyödynnetty Metsäkustannuksen kustantamaa kirjaa Suotyypit ja turvekankaat – kasvupaikkaopas. Metsälehti ja Metsäkustannus ovat osa Tapio-konsernia.
Lue myös
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kommentit
Ei vielä kommentteja.
Haluatko kommentoida artikkelia? Voidaksesi kommentoida artikkelia sinun tulee kirjautua sisään.
Kirjaudu sisään