Asiantuntijalta: Lisää vettä metsiin, turvaa metsäpaloja vastaan

Kesäkuussa 2009 Siikajoelle syttyi tulipalo turvetuotantoalueen naapurissa. Tuli levisi kovan tuulen takia nopeasti laajalle alueelle, myös turvetuotantoalueen ulkopuolelle. Palo saatiin hallintaan sammutusjoukkojen kovan työn ansiosta. Osaltaan sammutustyössä auttoi myös se, että turvetuotantoalue rajautui osaksi ojittamattomaan suohon, jonka yli tuli ei levinnyt.

Perehdyin tähän palokohteeseen tarkemmin ensimmäisen oman tutkimukseni kautta. Tarkastelin tuota ojittamatonta suota ja sitä, miten palo siellä oli edennyt. Tulos oli, että korkeammat, kuivemmat mättäät olivat kärsineet palosta, samalla kuin kosteat painanteet olivat säilyneet täysin palamattomina. Mitä pidemmälle suota tutkimuslinja eteni ja mitä enemmän kuivien ja kosteiden pintojen vaihtelua esiintyi, katosivat myös paljon jäljet. Tulipalo oli hiipunut.

Tämä yksittäinen pieni suo toimii oivana esimerkkinä kostean ympäristön vaikutuksesta metsäpalon leviämisen estämisessä. Lisäksi nuo suon pienmuodot ja palotapa toimivat pienen mittakaavan esimerkkinä sille, miten valuma-alueella kuivempien ja kosteampien alueiden vaihdellessa voivat kosteat ympäristöt hillitä metsäpaloja.

Suomessa olemme urakoineet saadaksemme veden virtaamaan mahdollisimman tehokkaasti pois suometsistä. Tämän tuloksena olemme kasvattaneet kiitettävän määrän puuta, mutta samalla tulleet aiheuttaneeksi useita haittoja: kuivuvasta turpeesta vapautuvat kasvihuonepäästöt, ravinteiden, kiintoaineksen ja humuksen kulkeutuminen vesistöihin vedenlaatua heikentämään sekä liian kuivat kasvuolot, jotka voivat jopa hidastaa puiden kasvua ja lisätä tuhoriskiä.

Turpeen palaessa sammutus vaikeutuu, kuten Ranskan Bordeaux’n palossa kuluneena kesänä kävi ikävällä tavalla ilmi.

Kuivina ja kuumina kesinä hyvin kuivattu suometsä myös luo tulipalolle otolliset olot näihin ”märkiin metsiin”. Puuston lisäksi varvut ja pahimmassa tapauksessa myös kuiva turve kasvillisuuden alla syttyvät palamaan. Turpeen palaessa sammutus vaikeutuu, kuten Ranskan Bordeaux’n palossa kuluneena kesänä kävi ikävällä tavalla ilmi.

Vettä voi olla myös metsässä. Vettä tulee olla metsässä. Luonnonvarakeskus ehdottaa ”Kuivatuksesta kosteikkometsätalouteen – Ojitettujen suometsien metsänhoidon visio” julkaisussaan, että keskeinen ratkaisu suometsien kohdalla on siirtyä kosteikkometsätalouteen.

Tämä ei tarkoita, että suometsät tulisi ennallistaa. Suometsiin on tarkoitus saada vettä pidättymään siten, että puusto kasvaa samalla kun kasvihuonekaasupäästöjä ja vesistökuormitusta voidaan vähentää ja myös paloriskiä pienentää.

Valuma-alueet eivät tehokkaan ojituksen seurauksena pidätä vettä. Erityisesti suoympäristöjen pesusienimäinen kyky pidättää ja vapauttaa vettä luontaisesti uomiin on monin paikon ”vajaakäytössä”.

Miten voisimme saada vettä lisää metsiin? Ratkaisuna tarjoan, että metsiä tarkastellaan osana valuma-alueita, joissa vesi yhdistää ja liikkuu maisemassa. Valuma-alueen, joka sisältää useita metsäkuvioita ja kiinteistöjä, tarkastelu mahdollistaa veden liikkeiden hahmottamisen ja hallinnan suunnittelun.

Pienillä rakenteilla, kuten putkipadoilla, voidaan nostaa veden pintaa niillä kuviolla, joilla se on tarpeen. Kitukasvuiselle suolle voidaan ohjata ojitusalueen vesiä virtaamaan hitaasti suon läpi. Kosteikko voidaan muodostaa pohjapadon avulla sopivaan painanteeseen. Heikkotuottoinen suo voidaan ennallistaa tukkimalla ojat.

Näillä toimilla, oikein sijoitettuina, saamme metsiin pidättymään vettä ja korjaamme ylikuivatettua valuma-aluetta. Näin pääsisimme tilanteeseen, jossa metsien kosteat piirteet ja kasvupaikat auttaisivat hillitsemään myös metsäpaloriskiä.

Kirjoittaja työskentelee johtavana asiantuntijana Tapiossa.