Mikko Riikilä kirjoitti 21.5. verkkokolumnin, joka käsitteli luonnonsuojeluliiton tekemää FSC-sertifikaatin noudattamisen valvontatyötä. Työskentelen kyseisessä hankkeessa, ja Riikilä taustahaastatteli minua kolumnia varten.
Samaa mieltä Riikilän kanssa olen siitä, että metsäyhtiöiden antamassa FSC-neuvonnassa ja -suunnittelussa on parantamisen varaa. Sen verran usein on vastaan tullut leimikoituja kohteita, jotka olisivat kuuluneet pysyviksi säästökohteiksi, että kyse on laajasta ongelmasta.
Voi olla metsänomistajalle kieltämättä melkoinen yllätys jos paljastuu, että yhtiön suojelun sijaan hakkuisiin ehdottamaa aluetta ei saakaan sääntöjen mukaan hakata, vaikka niin on suunnitelmaan kirjattu. Uhanalaisia lajeja voi löytyä sellaisiltakin alueilta, joilla esimerkiksi lahopuun määrä ei luo muuten säästövelvoitetta. Tietoon tulevat uhanalaiset lajit on turvattava, mutta maanomistajalla tai sertifikaatinhaltijalla ei ole velvoitetta teettää lajistokartoituksia. Näin valtaosa uhanalaisten lajien esiintymistä tuhoutunee hakkuissa, ja harvojen lajistokartoittajien tekemät havainnot koskevat hyvin pientä pinta-alaa FSC-metsistä.
Useilla FSC-sertifiointiin liittyjillä on taustalla halu parantaa metsäluonnon tilaa, ja heiltä löytyy myös suojeluhalua. Ryhmäsertifikaatteja hallinnoivien yhtiöiden olisikin reilua ehdottaa suojeluohjelmien kriteerit täyttäviä kohteita säästettäväksi valtion tai muun toimijan rahoittamaa suojelua silmällä pitäen. Tällaisilla kohteilla uhanalaisten lajien esiintyminenkin on todennäköisintä.
Tämän hetken poliittisesta ilmapiiristä huolimatta metsiä suojelu- ja ennallistamistarkoituksiin ostavien toimijoiden määrä kasvaa. On hyvin mahdollista, että lahopuusta maksettava kannustinkorvaus yleistyy suojelussa vallitsevaksi käytännöksi laajemminkin. Näin vanhakaan metsä ei suojelua odottaessaan olisi sijoituksena ollenkaan huono.
Jos siis harkitset FSC:tä, varmistu, että suunnitelman laatija osaa asiansa ja lue olennaisimmat kohdat standardista itse läpi. Liittymisen jälkeen laillisesti sitovaan suojeluun siirtyneet kohteetkin voidaan lukea osaksi metsämaan säästökohteiden viiden prosentin pinta-alavaatimusta, vaikka niistä olisi saatu rahallinen korvaus. Kannattaa myös muistaa uusin tulokas sertifiointirintamalla, AEFC-järjestön Ever Cover, joka sopii luonto-orientoituneelle metsänomistajalle vielä paremmin.
Kolumnissa Riikilä kyseenalaistaa uhanalaisista lajeista tehtyjen havaintojen luotettavuuden. Ihmettelen, mihin tämä perustuu.
Mainitut havainnot tehneenä tiedän, että lajihavaintoja ei ilmoiteta varmoina eteenpäin, jos ne eivät sitä ole. Väärien havaintojen raportoiminen olisi, paitsi epärehellistä myös typerää vaarantaen lajistokartoittajan uskottavuuden.
Riikilän kolumnissa peräämiä lajihavaintojen todentamisia on myös tehty, eikä havaintoja tietääkseni kertaakaan ole havaittu paikkansa pitämättömiksi. Yksittäisiä virheitä ovat huomanneet joskus kartoittajat itse näytteitä määrittäessään, ja ne on raportoitu asianosaisille. Kaikkein harvinaisimmista tai hankalimmin määritettävistä lajeista toimitetaan näytteet maan parhaille asiantuntijoille ja luonnontieteelliseen museoon.
FSC:tä on varaa kritisoida, mutta kartoittajien uskottavuuden puutteesta vihjailu ei ole uskottava kärki kritiikille. Pohjimmiltaan se, että metsätaloussertifikaattiin liittyy myös oikeita hakkuurajoitteita, kertoo siitä, ettei kyseessä ole puhdas viherpesu.
Kirjoittaja on metsänhoitaja.
Lue myös
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kommentit
Ei vielä kommentteja.
Haluatko kommentoida artikkelia? Voidaksesi kommentoida artikkelia sinun tulee kirjautua sisään.
Kirjaudu sisään